Meillä ollaankin oltu melkein pari kuukautta melko terveitä, nyt valuu molempien nenät. Kauhulla odotan ensi yötä, että nukutaanko vai ei. Onneksi meillä on vielä isi kotosalla pari viikkoa, niin ei sinänsä hätää. On vaan surkeaa kuunnella pienten yskintää ja karmaisevaa rohinaa kun yrittävät nukkua. Varsinkin vanhempi saa yleensä flunssassa ihan karseita yskäkohtauksia. Jos aikuinen sillä tavalla yskisi, ei tosiaankaan olisi ääntä seuraavana päivänä.

Näissä duracel:eissa sen sijaan riittää virtaa, ihan ilman patterin vaihtojakin.

Tänään oli spesiaalipäivä. Isi piti poikia ja tyttö ja äiti kävivät ratsastamassa. AUTS! Voin vaan kuvitella miten gasellin askelin huomenna kiivetään rappusia tai ylipäätään liikutaan. Tosin oli se sen arvoistakin. Naureskelin kylläkin anopille, että ei siihen kyllä enää sellaista paloa ole -kuin joskus nuorempana. Nyt on tosi kiva, kun hevonen odottaa valmiina, eikä harmita yhtään, että tallitytöt ovatkin hepan jo harjanneet, senkun laittaa varusteet niskaan. Sama pois lähtiessä. Kyllä sitä vaan ihminen laiskistuu. Ja tietenkin kun kotona saa koko ajan olla hyysäämässä, niin eihän siitä hevosen hinkkaamisesta enää mitään karmaisevia kiksejä voikaan saada. Siis tällainen jolla on ratsastushalua/taito, muttei enää niin ylimalkaista hoivaviettiä, että sitä ylimääräistä jäisi.

Oiva liikuntamuoto kumminkin ja totesin, että kun kerran tytön vien ratsastusterapiaan, niin miksen käyttäisi sitä aikaa itselleni hyväksi ja kopottele ja ota hikeä pintaan siinä samalla -mukavalla tavalla :) Minä kun en koskaan ole ollut (eikä minusta tule) mikään lenkkeilijä tyyppi. Pakkopullaa se on, väkisin saan itseni uutuuden viehätyksen voimalla liikkeelle ehkä noin 3 kertaa, sitten voittaa sohva! Sellainen mä vaan oon...

Oltiin me tekemässä pihahommiakin, toinen veteli sikeitä, toinen auttoi vähän turhankin innokkaasti. Vähän väliä oli joku hivenen "ei niin lasten" työkalu käytössä "ei niin lapsille" tarkoitettuun kohteeseen -kyllä me kuitenkin selvittiin ja isi sai pirttikaluston tehtyä.