Tässä on viime aikojen (lue 3 päivän...) yleisin kommentti pienen miehen suusta.

Kiukuttaa niin vietävästi, ja äiti on ymmällään, mikä ihme!? Onko hampaat, ei näy. Ruoka maistuu, kylläkin tissipainotteisesti. Jätettiin sitten soseet vähemmälle (vain 2 kertaa päivässä), ei auta, silti raivostuttaa.

Viime yönä piti äiti herättä, varmuuden vuoksi klo 00:01 ja huutaa 00:12, jotta oppii äiti olemaan. Uneen en meinannut millään päästä sen karjunnan jälkeen, oli niin sydäntä raastavaa kipuitkua ja KOVAA. Mutta sitten taas, kuin nappia vääntämällä TSUP ja taju pois. Tuhi tuhi tuhi, äidin kylkeen nukkumaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tutkimattomat ovat vauvan tiet. Eilen päivällä oli samanmoista kiukuttelua, ja jopa isille (!) joka illalla otti hyvää hyvyyttään rinnan päälle köllöttelemään. Mokoma isi, kumminkin taka-ajatuksena, että yrittää nukuttaa, huudampa sillekin, oppiipa olemaan. Eikä väitä, että oon aina niin hyvällä tuulella. Kun kerran kiukuttaa, niin en hymyile, en vaikka kutittaisit. Kurja maailma...

Nyt on tänään lähdetty liikenteeseen sentään vähän paremmissa fiiliksissä. Aamulla heräiltiin klo 8 ja ennen puolta kymmentä oli pikkuiselta taju pois. Edelleen nukkuu, eli äiti tässä peukuttaa tämän päivän päiväunisaldolle, joka on jo melkein näillä yksillä unilla parempi eilistä :)

Jos miinuspuolia haetaan, niin tässä ajassa olisi äiti ehtinyt vaikka mitä, mutta kun kuvittelin, että puolen tunnin unilla taas mennään, en uskaltanut mitään aloittaa. Tämä on just tätä kotiäidin syndroomaa, jos aloitat jotain, varmaan herää. Jos vedät lonkkaa (roikut siis netissä...) niin kaveri nukkuu autuaasti :) Sentään sain imuroitua (KIITOS tuosta extra hiljaisesta pölynimurista rakas siippani!) ja myös vietyä pyykit ulos, onhan sekin jo sentään jotain :) Vielä pitää täyttää yksi koneellinen, astianpesukoneen tyhjennyt lienee turhan meluisaa hommaa, ei uskalla kokeilla. Josko pieni mies vielä puolisen tuntia nukkuisi, niin olisi äidillä se tuttu ja turvallinen hymypoika taas!