Kulunut vuosi on ollut tapahtumarikas, mutta siltikin on jotenkin ihan tyhjä (ja tyhmä) olo. Sellainen kuin olisi, jos heräisi nukuttuaan, eikä ole mitään mielikuvaa kuluneista muutamasta päivästä. Jotenkin nyt on joku ihme 2011 krapula, vaikken ole todellakaan eilen illalla nauttinut enempää kuin yhden siiderin (2 lasta vastuullani).

Osittain väsymystä (ja kyllästymistä) varmaan selittää se, että laskeskelin olleeni lasten kanssa 26.11 eteenpäin 24h jälleen kerran, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, monet yksinhuoltajathan ovat lastensa kanssa ihan koko ajan (ja kaikki kunnioitus heille!). Siis harmitusta aiheuttaakin se, että vaikka meitä on kotona 2 niin silti minä olen se joka olen 24h lasten kanssa. Ei sillä ettenkö rakastaisi lapsiani ja tottakai haluan olla heidän kanssaan.

Miksi silti, kun vuosi vaihtuu, minä hyssytän sisällä vauvaa ja isäntä lähtee tunniksi ulos katsomaan raketteja (eikä siinä ole mitään ihmeellistä, ei minulta edes kysytä). Jos lapsi ei tyynny illalla puolen yön jälkeenkään, miksi se olen minä joka kannan, syötän, hyssytän, vahdin ja leikini lapsen kanssa lattialla? Miksei siinä kohtaa voisi joku vaikka IHAN VAPAAEHTOISESTI tarjoutua ottamaan muksun syliinsä edes vartiksi??? Ei, koska se on minun tehtäväni, en vaan ymmärrä missä ihmeen kohtaa tätä sopimusta niin on kirjoitettu??! (rakas lukija, ota huomioon, minulla on tosi vähän unta takanani, ja tämä on ollut pysyvä olotila jo vähän aikaa, joten antakee armoa tämän valituksen keskellä)

Lisäksi eilen havahduin siihen tosiasiaan, että pikkuinen kakkonen on mitä todennäköisimmin mun viimeinen vauvani. Ihan viimeinen, joka tuhisee mun sylissä tyytyväisenä ja katselee raketteja ja jonka varpaisiin voi puhallella, kun ulkona räiskyy ja rätiseee. Mun vauva.

Vauva vaan yrittää kovasti lähteä liikkeelle, pakitus onnistuu jo, on vaan enää ajan (ihan pienen ajan) kysymys, koska se menee myös etuperin. Sitten ei mikään ole enää meidän talossa kuin ennen. Mulla ei ole enää vauvaa (tai siis sitä ihan pientä sylissä olevaa epäitsenäistä vauvaa), joka pyyteettä menee ja tulee sinne mihin minä vien, vaan se haluaa mennä ja tulla ihan itse. Tästä kehityksestähän pitäisi olla ylpeä ja iloinen, miksi musta sitten tuntuu näin pahalta? Ehkä siksi, että mä tiedän, mitä tämän vaiheen jälkeen tapahtuu. Kehitystä ja nopeutuvalla tahdilla. Kehitys on hyvästä, kehitys on se mikä pitää pyörät liikkeessä ja johtavat lapsien itsenäistymiseen, mikä on kaikenkaikkiaan ihan mahtava asia.

Silti sattuu ja tuntuu pahalta, ehkä eniten siksi, että minua väsyttää, niin etten osaa edes nukkua nyt kun talo on hiljainen.

Vuonna 2012 meille ei tule vauvoja, eikä vuonna 2013, eikä....

Sanotaan, että ihminen aikuistuu, kai tämä on nyt sitä. Kasvaminen sattuu -eikä vähiten äitiin.