Meillä ollaankin oltu melkein pari kuukautta melko terveitä, nyt valuu molempien nenät. Kauhulla odotan ensi yötä, että nukutaanko vai ei. Onneksi meillä on vielä isi kotosalla pari viikkoa, niin ei sinänsä hätää. On vaan surkeaa kuunnella pienten yskintää ja karmaisevaa rohinaa kun yrittävät nukkua. Varsinkin vanhempi saa yleensä flunssassa ihan karseita yskäkohtauksia. Jos aikuinen sillä tavalla yskisi, ei tosiaankaan olisi ääntä seuraavana päivänä.

Näissä duracel:eissa sen sijaan riittää virtaa, ihan ilman patterin vaihtojakin.

Tänään oli spesiaalipäivä. Isi piti poikia ja tyttö ja äiti kävivät ratsastamassa. AUTS! Voin vaan kuvitella miten gasellin askelin huomenna kiivetään rappusia tai ylipäätään liikutaan. Tosin oli se sen arvoistakin. Naureskelin kylläkin anopille, että ei siihen kyllä enää sellaista paloa ole -kuin joskus nuorempana. Nyt on tosi kiva, kun hevonen odottaa valmiina, eikä harmita yhtään, että tallitytöt ovatkin hepan jo harjanneet, senkun laittaa varusteet niskaan. Sama pois lähtiessä. Kyllä sitä vaan ihminen laiskistuu. Ja tietenkin kun kotona saa koko ajan olla hyysäämässä, niin eihän siitä hevosen hinkkaamisesta enää mitään karmaisevia kiksejä voikaan saada. Siis tällainen jolla on ratsastushalua/taito, muttei enää niin ylimalkaista hoivaviettiä, että sitä ylimääräistä jäisi.

Oiva liikuntamuoto kumminkin ja totesin, että kun kerran tytön vien ratsastusterapiaan, niin miksen käyttäisi sitä aikaa itselleni hyväksi ja kopottele ja ota hikeä pintaan siinä samalla -mukavalla tavalla :) Minä kun en koskaan ole ollut (eikä minusta tule) mikään lenkkeilijä tyyppi. Pakkopullaa se on, väkisin saan itseni uutuuden viehätyksen voimalla liikkeelle ehkä noin 3 kertaa, sitten voittaa sohva! Sellainen mä vaan oon...

Oltiin me tekemässä pihahommiakin, toinen veteli sikeitä, toinen auttoi vähän turhankin innokkaasti. Vähän väliä oli joku hivenen "ei niin lasten" työkalu käytössä "ei niin lapsille" tarkoitettuun kohteeseen -kyllä me kuitenkin selvittiin ja isi sai pirttikaluston tehtyä.

Jaahas, ja sitten on keksinyt herra 2vee, kolme kookoo, että iltaisin nukkumaan menoakin voi alkaa vastustaa. Näin kauan siihen sitten meni, että meillä oli aivan enkelimäinen nukahtaja. Noh, ei tämäkään kauaa kestä, meni vain äidillä hetkonen, että ymmärsin, mistä kenkä puristaa.

Lastenhuoneesta kuuluu "äitii" "äitii" Sillä äänensävyllä, mitä lapsi käyttää kun on jotain asiaa. Tätä jatkuu aikasten loputtomasti, ihan niin kauan kun äiti jaksaa vastata "mitä". Jestas mikä raivari, kun vastaaminen loppuu. Sitä sitten kestää ja kestää, välillä käyn laittamassa peiton paremmin (kun itku menee ns. holtittomaksi) ja taas konsertto jatkuu.

Oikein kiva, meinasin vähän aikaa sitten, että pojat voisi siirtää samaan huoneeseen. Juu, ei voi.

Tätä nyt sitten odotellaan, että kauanko kestää. Ohimenevää toki (ja mitä suurin syy on tuo MINÄ TAHDON) mutta jotenkin tuntuu, että se vanha tyyli nukahtaa oli kumminkin kivampi :)

Pikkuveljelle on tulossa ylähampaat. Toinen tuntuu ja näkyy jo valkoisena, ei ole vielä tullut läpi ikenen. Löytyi siis selitys siihenkin, miksi pari yötä on vissiin ollut vähän tuskaa ja ahdistusta ienosastolla. Päivällä poika on kuitenkin edelleenkin aivan valloittava hymymies, eikä pahemmin huonoa tuulta ole näkyvissä. Paitsi silloin kun on nälkä, sen asian kanssa ei (tämänkään) lapsen osalta ole leikkiminen :D

Pannari jo uunissa tuoksuu, eikun iltapalalle :)

Äidin naurunappula

Äidin traktorimies

Yhteisleikkiä

Ehkä jotenkin salaa toivoin, että menipä helpolla ohi. Viljolla alkoi tuo tahtominen jo tossa 1,5veen kohdalla ja alkoi helpottaa hiukan ennen kuin ikää tuli 2v. Nyt sitten tammikuussa oltiin kaksi ja 2,5vee häämöttää kesäkuussa tahdotaan taas ja siis niin vietävästi! Siis herran jestas, että voi pieni mies kirkua tyyliin "ihan mitä vaan, kunhan ei vaan sitä, mitä sinä ehdotat!!!"

Siinä vaiheessa, kun poika ne kilarit saa, on siis ihan sama mitä ehdotat. Se menee hetken (tai isomman hetken) päästä ohi. Mutta miten ne hetket voikaan tuntua ikuisuudelta!!! Ja että voi hermoja kiristää, kun joku asia, sanotaan vaikka aamupala saa sellaiset mittasuhteet, että tekis mieli äidinkin paiskata muksut takaisin sänkyyn ja lukita ovet perässä.

Huomenta, sitten kun olet päättänyt haluatko leipää, ja jos haluat, niin laitetaanko margariinia (jos laitat margariinia kysymättä, lentää leipä, koska sitä ei haluta)? Seuraavaksi tuleeko juustoa? Joo, hän haluaa juustoa, mutta RISTUS sentään ÄITI, ei NOIN päin... Ja taas lentää leipä.

Siis tarjotaan leipä, kysyttyään laitetaan leipään margariiniin tai vaihtoehtoisesti odotetaan niin kauan, että tenava on päättänyt, että laitetaan margariini (kestää max. 2 haukkua tai vaihtoehtoisesti sen aikaa, että margariini on jo jääkaapissa). Sitten tarjotaan juusto, mutta vain niiin, että pieni herranterttu saa asetella sen ITSE leivän päälle, ihan niin päin kuin kuuluu.

Meillä ei enää kysytä, eikä edes huudolla anneta muita lisukkeita. Jossain sentään kulkee kofeiinivajeisen aamu-unisen äidinkin sietoraja. Niin ja se leipä pitää tullla H-E-T-I kun poika on astunut pikkuvarpaansakin keittiöön...

Onneksi isi jää tällä viikolla 6 viikon isyysvapaalle nauttimaan tästä seesteisestä aamutunnelmasta.

Niin, muistinko mainita, että pikkuveli (huomenna 9kk) on oppinut myös nostamaan ihan järjettömän metelin, jos joku ei mene niinkuin hän haluaa :D

Kyllä äitinä vaan on ihanaa!!! :)

Meillä vissiin vihdoin (!) ollaan terveitä. Olikin sitten sellainen sairasteluputki, ettei paremmpasta väliä!

Liu'uttiin flunssasta toiseen ja vatsataudin kautta takaisin lähtöpisteeseen ;)

Tällä hetkellä on pienellä vielä antibioottikuuri päällä, ja tiistaihin asti sitä pitää tunkea tuon pienen suuhun.

Pienin kehittyy hurjasti! Ei ole kuin muutama viikko siitä, kun ryömiminen muuttui kokopäivä konttaamiseksi. No eihän siinä sitten mennyt kuin runsas viikko ja hän päätti kokeilla polvilla seisontaa! Nyt onkin sitten vajaan viikon noustu ihan oikeasti pystyyn, eli varmaankin parin seuraavan viikon ohjelmassa on tukea pitkin eteenpäin meno!

Missä on se äidin pikku vauva??! Niin se vaan aika menee!

Hoitopaikatkin hain pojille elokuun alusta eteenpäin. Töihin olisi tarkoitus mennä, kun koulut alkaa. Sinnitellään sitten jotenkin tuo kesä, mulla on kuitenkin 2 kesälomaa käyttämättä eli ei siihen kovin pitkää pätkää jää väliin, kun ei palkka juokse.

Kesä menee kuitenkin ihan siivillä, tiedän sen nyt jo!

Viljo on aivan ihastuttava 2 vuotias. Kaikki on vielä hienoa ja innostavaa :) Eilen sai poika mahtavat raivarit, koska ÄITI oli KEHDANNUT mennä tyhjentämään pesukoneen ihan YKSIN! Huutava vääryys, näemmä, desibeleistä päätellen :D Viljo on siis hyvinkin innostunut tyhjentämään pesukonetta, nyt kun osaa sen luukunkin jo avata. "auttaa" on aika paljon käytössä oleva sana.

Pikku mies (ikku mäis) on tosi kova muutenkin höpöttämään, ja suorastaan suuttuu, jollen osaa HETI tulkata mitä hän tarkoittaa. Sanoja tulee koko ajan lisää (issää) ja tässä suluissa Viljon käyttämä ilmaisu samasta (ama) asiasta.

S kirjain on vielä osittain piilossa (kuten isi sanasta), jos S kirjain on keskellä tai lopussa lausetta se tulee, mutta alussa ei :) Poikkeuksena kuitenkin tuo kuuluisa isi jossa edelleen kurkkuäänne kummittelee. Viljo osaa kuitenkin saada itsensä jo hyvinkin ymmärretyksi sanoin, ja jollei ymmärrä hänellä vaan desibelit nousee -eli tyypillinen suomalainen ulkomaalaisten keskuudessa :D

Nyt vaan toivon, että loppuvuosi menee vähemmän sairastellen, kyllä tässä alkuvuodessa on ollut ihan tarpeeksi!

Ihanaa kun kevät aurinko jo paistaa, kohta pääsee jo ulos vähän kevyemmällä varustuksella YES! Mä niin odotan sitä, että pojat voi vaan kaapata mukaan päällysvaatteissa, ettei tarvi pukea sen tuhannen pipoa ja hanskaa :)

Meillä on noin 2 viikkoa oltu enemmän ja vähemmän kipeinä. Hetken jo vaikutti siltä, että kyllä tästä selvitään, mutta viime viikon loppupuolella iski sitten karmeat yskät ja torstaina nosti Viljolla kuumetta.

Perjantaina Viljo meni lääkärille (eikä vähiten siksi, että viime keväänä olis se keuhkokuume) ja yksityiselle, koska hänelle on vakuutus voimassa. "Pelkkä" korvatulehdus, mutta mätää jo molemmissa korvissa ja kuulemma vasen on ollut muhimassa jo jonkun aikaa. Antibioottikuurien kera kotio sairastamaan.

Pe-La yö vietettiinkin sitten pienen kanssa intiimiyhdessäoloa huudon säestyksellä, ja nyt sattui, sellainen pienen pieni valitusitku oli koko ajan päällänsä. Nukkui viimeiseksi mun sylissä istuvassa asennossa pieniä pätkiä, eikä auttanut ees panadol. Tästä tiesin sitten heti soittaa päivystykseen aikaa, hänelle kun ei ole tässä tohinassa muistettu/ehditty vakuutusta ottamaan (tyhmä me!!!)

Tunti ja vartti odotettiin, ambulanssilla oli meitä ennen tullut muutama potilas ja meidän odotteluaikana yksi. Kiireellisyydessä heillä on etusija, sen jälkeen lapset ja huonokuntoisimmat potilaat. Me päästiin heti kun vaan lääkäri vapautui, voimavarat on heillä siellä niin rajalliset. Kyllä käy sääliksi päivystyslääkärien työtaakkaa. Noh, kohtuuajassa siis päästiin lääkärille, joka olikin oikein mukava mies. Katsoi tosi hienosti korvat ja kuunteli keuhkot, eikä Pienin edes inahtanut. Kerrankin mukava kokemus terveyskeskuslääkäristä

Saatiin antibiootit ja eikun kotiin. Seuraavat yöt nukuttiinkin ihan kivasti, kunnes maanantaiaamulla totesin, että Viljolla on taas kuumetta. Konsultoin siskoa (jolla 3 korvakierteistä lasta) että pitäisikö mennä uudelleen lääkäriin, ja todettiin, että parempi on varmastikin ainakin kysyä, mahtaako tarkoittaa, ettei kuuri ole purrut.

Siispä soitin Viljoa viime keväänä hoitaneelle lääkärille kännykkään, ja vastoin ennakko-odotuksia hän jopa vastasi! Pyysi tulemaan toiselle lääkäriasemalle (missä normaalisti käymme) koska hänellä on siellä vastaanotto maanantaisin. Hän lähetti minulle txt viestinä ajanvarausnumeron ja sieltä sain ajan samalle illalle klo 18.

Poika veti 4,5h:n päikkärit, ja niiltäkin herätin. Poika kiukkuinen kuin ampiainen, annoin särkylääkettä ja tunti sen jälkeen alkoi jo ruokakin maistua. Jano oli kova ja jäbä vetikin melkein litran juomista tunnin sisään.

Lääkäriasemalle mentiin koko perheen voimin ja kerrankin oltiin ajoissa -hyvä me :) Jäi rutkasti aikaa kerrankin löytää se oikea paikka.

Lääkäri kuunteli keuhkot, katsoi korvat ja myös kurkkasi suuhun. Keuhkoista kuului vääränlaisia ääniä ja niimpä meidä määrättiin keuhkokuvaan, verikokeelle ja RS virusnäytteelle. Näistä Viljo olikin sitten ihan erimieltä, mutta urheasti hän isän sylissä kuitenkin pärjäsi niin verenimijäneulalle kuin pörisevälle röntgenvehkeellekin.

Tarrakokoelmakin karttui kovasti, kun joka paikasta sai valita tarraa, vaikka siinä tilanteessa hyvin HYVIN loukkaantunut 2 vuotias ei olis voinut vähempää olla kuitenkaan kiinnostunut. Aina vaan toista rääkätään... :D

Lääkäri soitti verikokeen tulokset 20min oton jälkeen (mitä palvelua!) ja niissä ei ollut mitään hälyyttävää. Tulehdusarvot suhteellisen normaalit ja valkosolutasokin ihan ok. Eli tuskimpa keuhkoista mitään bakteeriperäistä keuhkokuumetta löytyy. Tänään lääkäri kuitenkin lupasi vielä soittaa kuvienkin tulokset, vaikka tuskin niistä mitään löytyykään.

Eli tavallista äkäisempi flunssa vain, ei sen kummempaa.

Lääkäri oli kyllä ihana, se kuunteli vielä Pienenkin keuhkot varmuuden vuoksi. Koska jos olisi RS virusta, niin siinä on varsinkin pienillä lapsilla bakteeriperäinen keuhkokuume tosi yleinen jälkitauti. Pienemmänkin keuhkot oli ihan puhtaat eli hyvä sekin.

Hintaahan tuolle reissulle tuli, mutta ne saa onneksi vakuutuksesta takaisin, hassua musta kuitenkin on se, että esim. mun koiran vakuutuksessa on mahdollista suoraveloitus -mutta lasten sairauksissa ei sellaista käytäntöä ole. Ilmeisesti ihmisten vakuutusehdot ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin karvakorvien, ettei näin vissiin pystytä toimimaan.

Rauha siis maassa ja äidillä vähemmän sydämentykytyksiä. Tänään on ihailtu ihanaa pakkaskeliä ja leivottu porkkanasämpylöitä porukalla.

Pienin harjoittelee konttaamista, ja pympytys on kova saa nähdä milloin poika päättää tosissaan aloittaa tuon etenemisen. Kyllä hän nytkin pääsee eteenpäin omintakeisella konttaus/ryömimisyhdistelmällä, jos vaan on tarpeeksi kiinnostava lelu tai roska näköpiirissä :)

Kulunut vuosi on ollut tapahtumarikas, mutta siltikin on jotenkin ihan tyhjä (ja tyhmä) olo. Sellainen kuin olisi, jos heräisi nukuttuaan, eikä ole mitään mielikuvaa kuluneista muutamasta päivästä. Jotenkin nyt on joku ihme 2011 krapula, vaikken ole todellakaan eilen illalla nauttinut enempää kuin yhden siiderin (2 lasta vastuullani).

Osittain väsymystä (ja kyllästymistä) varmaan selittää se, että laskeskelin olleeni lasten kanssa 26.11 eteenpäin 24h jälleen kerran, eikä siinä ole mitään ihmeellistä, monet yksinhuoltajathan ovat lastensa kanssa ihan koko ajan (ja kaikki kunnioitus heille!). Siis harmitusta aiheuttaakin se, että vaikka meitä on kotona 2 niin silti minä olen se joka olen 24h lasten kanssa. Ei sillä ettenkö rakastaisi lapsiani ja tottakai haluan olla heidän kanssaan.

Miksi silti, kun vuosi vaihtuu, minä hyssytän sisällä vauvaa ja isäntä lähtee tunniksi ulos katsomaan raketteja (eikä siinä ole mitään ihmeellistä, ei minulta edes kysytä). Jos lapsi ei tyynny illalla puolen yön jälkeenkään, miksi se olen minä joka kannan, syötän, hyssytän, vahdin ja leikini lapsen kanssa lattialla? Miksei siinä kohtaa voisi joku vaikka IHAN VAPAAEHTOISESTI tarjoutua ottamaan muksun syliinsä edes vartiksi??? Ei, koska se on minun tehtäväni, en vaan ymmärrä missä ihmeen kohtaa tätä sopimusta niin on kirjoitettu??! (rakas lukija, ota huomioon, minulla on tosi vähän unta takanani, ja tämä on ollut pysyvä olotila jo vähän aikaa, joten antakee armoa tämän valituksen keskellä)

Lisäksi eilen havahduin siihen tosiasiaan, että pikkuinen kakkonen on mitä todennäköisimmin mun viimeinen vauvani. Ihan viimeinen, joka tuhisee mun sylissä tyytyväisenä ja katselee raketteja ja jonka varpaisiin voi puhallella, kun ulkona räiskyy ja rätiseee. Mun vauva.

Vauva vaan yrittää kovasti lähteä liikkeelle, pakitus onnistuu jo, on vaan enää ajan (ihan pienen ajan) kysymys, koska se menee myös etuperin. Sitten ei mikään ole enää meidän talossa kuin ennen. Mulla ei ole enää vauvaa (tai siis sitä ihan pientä sylissä olevaa epäitsenäistä vauvaa), joka pyyteettä menee ja tulee sinne mihin minä vien, vaan se haluaa mennä ja tulla ihan itse. Tästä kehityksestähän pitäisi olla ylpeä ja iloinen, miksi musta sitten tuntuu näin pahalta? Ehkä siksi, että mä tiedän, mitä tämän vaiheen jälkeen tapahtuu. Kehitystä ja nopeutuvalla tahdilla. Kehitys on hyvästä, kehitys on se mikä pitää pyörät liikkeessä ja johtavat lapsien itsenäistymiseen, mikä on kaikenkaikkiaan ihan mahtava asia.

Silti sattuu ja tuntuu pahalta, ehkä eniten siksi, että minua väsyttää, niin etten osaa edes nukkua nyt kun talo on hiljainen.

Vuonna 2012 meille ei tule vauvoja, eikä vuonna 2013, eikä....

Sanotaan, että ihminen aikuistuu, kai tämä on nyt sitä. Kasvaminen sattuu -eikä vähiten äitiin.