Nyt se sitten tapahtui, hän tippui.

Meillä tämä tapahtui klassisesti "kun selkäsi käännät" ja kohteena oli Svedberg:n Wc pytty. Kaveri hilasi siskon koroketuolin siihen viereen ja kiipesi vessanpytyn päälle seisomaan ja sieltä sitten alas kaakeleille.

Ilmeisesti ei tullut kuitenkaan ihan "suorilta" alas, koska tipahti seinän ja pytyn väliin (väli n. 40cm) eli otti vissiin vähän kimmoketta (ja hidastetta) seinästä ennen varsinaista lattiakontaktia.

Huutohan siitä tuli, mutta ennemminkin pelästymishuuto kuin sattumishuuto. Pieni punainen läntti tuli ohimon kohtaan, mutta huuto loppui alta minuutin kunhan sai tutin suuhun ja sai käden äidin puseron sisään Tää käsi tissille homma on nääs ainoa kunnon lohduttava tekijä "silloin kun on tosi kyseessä"

Luulisi, että kiipeilyinto tästä laantuisi, mutta ehei!

Seuraavaksi pieni mies keksi, että tuolilthan on oivia paikkoja. Niimpä pitkällisen 2 päivän harjoittelun jälkeen alkaa keittiön tuolille nouseminen sujua jo melko salamannopeasti. Pientä tuhtaamista vielä esiintyy, joten ihan vielä ei olla sillä asteella, ettei äiti kerkiäisi olkkarista pelastamaan -koska se tuhtaamisen tuhina ja puhina yleensä hälyyttää äidin paikalle automaattisesti.

Lisäksi on kiva nousta sohvalle seisomaan ja katsoa ikkunasta lintuja lintulaudalla. Toki kiva harrastus sinänsä toi lintujen bongailu, mutta sohva sinällään on melko kiikkerä alusta. Varsinkin kun kuitenkaan tätä tasapainoilu-uraa ei vielä valtavasti ole takana (puhutaan kuitenkin vasta kuukausista ennemmin kuin vuosista )

Tänään aamulla hän myös tipahti sitten sieltä sohvaltakin. Äiti oli ollut kaukaa viisas ja asetellut lattialle pari tyynyä siihen potentiaaliseen tippumiskohtaan. Ei tullut suurta huutoa, ennemminkin vähän sellainen harmituksen ja pelästyksen sekainen "emmä tätä tilannut" -tyyppinen itku.

Kovilta kolhuilta ollaan onneksi siis vielä vältytty. Tuo ikuinen kiipeilyintoinen lapsi vaan vie melko tarkkaan mehut tästä äidistä. Varsinkin, kun olen huomannut, että tämä tuleva perheenjäsen on alkanut remuta vähän enemmän yksiössään ja omalta osaltaan aiheuttaa äidiin väsymystä.

Onneksi lapsi on kuin naantalin aurinko, eipä kyllä pahemmin kitise mistään, kunhan vain ruokahuolto pelaa! Hoidossakin kuulemma Viljo tarvitsee oman "aamuvälipalansa" ennen lounasta (aamupala klo 8, lounas n. 11). Osaa kuulemma kaveri rynkyttää sen verran tehokkaasti syöttötuolia ja kiljua "anna anna", että ei ole paljon epäselvää mitä tahdotaan! Eipä sen puoleen, kyllähän tuo poika vetelee kotonakin ihan melko samankokoisia annoksia kuin tuo isosiskonsa. Tosin isosisko syökin kuin varpunen, mutta on silti jo 7 -vuotias.

Tänään suunnataan kauppaan ostamaan potta, jos vaan suinkin näillä raskausaivoilla muistan. Pitää vissiin kirjoittaa kauppalappu, nyt kun on jotain muuta muistettavaa kuin leipä ja maito Ettei taas käy niin, että kaikkea muuta on kyllä ostoskassissa kotiinpalatessa, mutta ne oleelliset puuttuu.

Huomenna meneekin päivä siivotessa ja leipoessa, sunnuntaina kun vietetään prinsessan 7-vuotissynttäreitä. Toivottavasti nyt vain paranee siihen mennessä, ollaan taas vietetty pari päivää kotioloissa kun eilen nosti kuumeen. Eli se siitä kokonaisesta työviikosta tälläkään viikolla

Onneksi päästiin säikähdyksellä ja antibiootti puri hyvin. Poika on kolmatta päivää hoidossa ja oma aurinkoinen itsensä.

Nyt on alkanut kiinnostaa kiipeily oikein tosissaan ja mistäköhän niitä silmiä saa ostaa selkään? Ei niin pientä  hetkeä poikaan päin selin voi olla, etteikö se kerkiäisi A) kiipeämään johonkin B) nousemaan siellä jossain seisomaan. Hippasen on äidin sydänalasta kouraissut viime aikoina.

Vielä ei ole mitään "karseaa" vahinkoa tapahtunut, pieniä muksahduksia lukuunottamatta. Todennäköisyyslaskelmien mukaan se suurempi kumahdus vaan kuuluu jossain vaiheessa. Toivon vain, että alla ei ole mitään A) terävää B) kulmikasta tai muuten vaan ikävää jälkeä aikaansaavaa.

Nyt on sitten vuorostaan kuumeessa tyttö. Eli mulla tämä kotikomennus senkun vaan jatkuu. Johan mä melkein (!) ehdin olla 2 päivässä yhden kokonaisen päivän tunnit töissä... Blaah, vähän jo alkaa tämä sairastupa riittämään. Toivon, että jo ensi viikon saisi olla kokonaan ihan normaaleissa arkirytmeissä. Se normaali arki on kuitenkin loppupeleissä ihan kivaa tähän verrattuna...

Tuossa jossain vaiheessa, olisko ollut vuoden vaihteen tienoilla, kun juteltiin, että mahtaako näistä vakuutuksista olla tuon meidän Viljon kanssa mitään hyötyä.

Noh, pitkittynyt kuume vei meidät sitten Turkuun yksityiselle lääkärille ja löydöstä olikin sitten ihan omiksi tarpeiksi. Molemmat korvat tulehtuneet ja lisäksi vielä vasemman puoleinen keuhko eli keuhkokuume. Loppuviikko rauhallista kotona oloa (mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan vuoden vanhan juuri kävelemään opettelevan kanssa...).

Antibiootit ja nyt toivotaan, että tauti lähtee niillä. Lääkäri setä pelotteli myös tipalla ja sairaalahoidolla jollei keuhkot ala parantumaan pikavauhtia. Ei ole siis leikkimistä tämän taudin kanssa.

Hyvä että mentiin, nimittäin olin jo aamulla vähän sitä mieltä että näinköhän mahdetaan turhan takia mennä -poika kun oli niin pirteä ja iloinen oma itsensä. Tosin parin tunnin aamupäikkärit kyllä paljastivat, ettei kaikki ihan kumminkaan normaalisti ole.

Ihmeen vähän on poika kuitenkaan oloaan valitellut ja yötkin on menneet muutamaa tutin asettelua lukuunottamatta ilman sen kummempaa, nukkuen. Kiitän kyllä tästä kaikesta ketä sitten kiittämään pitääkin, sillä minä jos kuka osaan kyllä arvostaa yöunta! Varsinkin kun tässä tilassa tuntuu koko ajan enenemässä määrin siltä, että mä olen meidän perheessä se, joka mieluusti siirtyisin siihen kolmien päiväunien kategoriaan :D Poika kun on sen sijaan sinnikkäästi yrittänyt kammeta itseään siihen vain yksillä päikkäreillä pärjäävien kastiin.

Nyt sairastellessa tosin on mennyt esim. käytännössä tiistaipäivä joko torkkuen tai nukkuen -eli siinä mielessä meillä ei ole ollut lainkaan normaali poika.

Totisesti toivon, että tällä antibiootilla tästä selvitään ja ensi viikolla olemme jälleen entistä ehommassa iskussa!

No niin, nyt ne on sitten tepasteltu, ja saatiin ihan videollekin. Tarkemmin sanottuna, ihan ensimmäinen ei tallentunut, mutta 2 seuraavaa on ikuistettuna :D

Isin yllyttymänä noi askeleet otettiin, mutta ihan itse kumminkin :)

Harmi vain, että meitin videokamera tekee niin valtavia tiedostoja, ettei niiden siirtämiseksi nettiin ole mitään toivoa.

Askeleet otettiin eilen illalla, ja tänään on sitten ollut pop nousta itse seisomaan lattialla. Sitä ennen oli tietenkin pop polvilla kävely. Niin se vaan aika kuluu :)

Syömisessä aletaan olla jo niin pro, että kaikki vähän karkeampi ruoka syödään ihan itse syöttötuolin matalassa versiossa. Jos on silkkaa lusikoitavaa ruokaa ei äiti viitsi siivota ihan koko poikaa ja syömispaikkaa 2-3metrin säteeltä, joten sen syöttämisen hoitaa äiti. Kaurapuurokin kun on melkoista sitkoa kun kerkiää vähän kuivahtaa ja kopottua... :)

Eli pikkuhiljaa kovenevalla vauhdilla edetään täälläkin eteenpäin.

Huomenna onkin tulevan uuden perheenjäsenen ultraus, eli nähdään mahdollisesti kumpaakohan merkkiä tällä kertaa olisi odotetttavissa :)

Huomasin sitten, että olen päivittänyt 1v kahteen kertaan :D Sitä se äitiys+raskausaivo samassa nupissa teettää. Välillä tuntuu, että on se kumma miten tuo jälkikasvu ylipäätään pysyy hengissä, kun on tämänkin verran aivoton äiti muka turvana matkassa ;)

Meillä sitten alkoi perjantaina päivällä unikoulu. Aloitin tarkoituksella päivällä päikkäreistä, ihan vaan testimielessä, eli miten kauhea meteli siitä omassa sängyssä nukahtamisesta / nukkumisesta oikein tuleekaan. On nimittäin Viljo poika saanut kelliä ihan koko yön alusta loppuun äidin ja isin välissä melkein viimoiset kolme kuukautta. Äidillä iski vaan kertakaikkisen kova väsymys, että kaikki oltiin niin loppu (jo klo 20!) että ei puhettakaan, että olisin jaksanut taistella pienen miehen kanssa.

Talviloman pirteyttämänä päätin, että joko nyt, tai ei piiiitkäääään aikaan. Valitsin ekan vaihtoehdon, koska alkaa se tosissaan syödä jo parisuhdettakin tuollainen vajaa metrinen elävä ehkäisykapseli (mikä tosin tässä vaiheessa on tarpeeton... :D).

Ekat päikkärit meni niin kivuttomasti, että manasin taas itseni alimpaan häpeäkellariin istuksimaan. Kaveri jaksoi taistella tasan sellaiset 13 (!) minuuttia, juu, ihan kokonaiset. En yhtään itseäni manannut siksi, että olisihan tuon harjoittelun voinut tietty aloittaa talviloman alussakin ;) Noh, ei aina voi voittaa.

Iltaunille nukkumisesta tosissaan odotinkin enemmän haastetta. Saamani piti 30 (!) min, juu, ihan kokonaiset.

Kummallakaan kerralla ei edes kunnolla itkenyt, tietty piti sellaista "mä-en-äiti-tykkää-tästä-nukkumistavasta-ollenkaan" ja "voisitko-ystävällisesti-irrottaa-sen-tissin-mun-unikaveriksi" tyyppistä ulinaa. Mutta ei kertaakaan sen oloista meininkiä, että henkeä vietäisiin (mikä musta oli alunperin hyvinkin todennäköinen vaihtoehto :)

Niin selvennyksenä sanottakoon, että tuosta perjantai päivästä eteenpäin on myös pikku poika ollut ilman tissiä, siis ihan kokonaan. Kättä olen antanut tissillä vielä pitää. Tämän "äiti-pitää-mua-tuolla-häkissä-nukkumassa-voitteko-kuvitella" -tyyppisen hässäkän jälkeen on tissin päällä käden pitämisestä tullut Viljolle tyypillinen tyyntymismetodi. Esimerkiksi silloin, kun on kaatunut ja lyönyt pään. Jotenkin tosi hellyttävää -se viimeinen oljenkorsi, kun en kerran syödä saa, niin käden ainakin pidän täällä puseron sisällä.

Tähän tissittömyyteen johti se tosi seikka, että tiistaista eteenpäin on poika nukkunut myös meidän välissä heräämättä kertaakaan ja näin ollen ei ole myöskään syönyt tissiä, kuin ihan juuri ennen kun ollaan herätty. Se yöllä syöminen jäi vähän jo häneltä itseltäänkin pois. Lopetin sen siis vaan sitten ihan kokonaan, eli ei ole enää edes optiona olemassa :)

Niin ja sitten se nukkuminen siellä omassa sängyssä. Päikkärit menee vielä vähän hapuillen, heräilee muutaman kerran, mutta sinnikkäästi olen silti tyynnyttänyt omaan sänkyyn. Meiltä on tippuillut lunta katolta päivisin eli täysin ei mene pojan piikkiin tuo heräily. Nukkuu kuitenkin vintissä johon lumen tippumisääni kuuluu tosi hyvin.

Ensimmäisen yön nukkuin klo 21-4 putkeen (ja hän ei siis ole koko elinaikanaan nukkunut enempää kuin 4h putkeen!) ja siitä eteenpäin aamuun asti, kun laitoin tutin vain takaisin suuhun ja vähän silitin päästä.

Kaiken kaikkiaan tosi kivuttomasti on mennyt siis tämä nukkumisharjoittelu. Selvästi hän oli nyt valmis tähän (ainakin jollain tasolla). Tottakai protestointi kuuluu asiaan, koska kukapa nyt saavutetuista eduistaan haluaisi ilman tappelua luopua.

Tiedän kuitenkin, että nukahtaminen omaan sänkyyn voi olla prosessi jossa pahimmillaan menee aikaa jopa 2 vuotta eli en totisesti vähättele kenenkään urakkaa tässä asiassa.

Olen vain onnellinen, että tämä meni kuitenkin näinkin kivuttomasti ja nyt ollaan vähän lähempänä sitä ideaalia tilannetta, että meillä nukkuisi kaikki koko yön. Kunnes minä alan rampata vessassa ja sitten sieltä jo saapuukin se seuraava öisin valvottaja ;)

Kyllä vanhemmuus kaikesta huolimatta silti on aikasten ihanaa :)

Tässä vielä otos herransa itse syömisestä, näyttäisi olevan hyvät perunamuussi-jauhelihakastike sörsselit :)

Pakkohan mun oli laskea se syöttötuolikin tuohon pöytä-tuoli malliin. Toki tähän asentoon sitä ei parane jättää syömisen jälkeen, koska vesselihän on välittömästi kiivennyt sen päälle, mikä ei taas ole kovin turvallista :)

Ja ohhoh, vähän on menty matalalentoa :) Mutta siis kaikki hengissä ja elämä ihan ok.

Alettiin sitten tosissaan mennä pitkin pintoja, mutta edelleenkään meillä ei kävellä ilman tukea. Kaveri on sen verran varovainen ja arka (kaatunut komeasti pari kertaa), että ei tosiaan uskalla irrottaa. Kiinnipitäminen sinänsä saa jo aika tragikoomisiakin piirteitä tyyliin yksi pirkkurillin pää on kiinni sohvassa...

Marraskuun lopussa aloitin työt ja Viljo meni perhepäivähoitajalle hoitoon. Sumplittiin miehen kanssa työajat niin, että poika on hoidossa klo 9:20-14:10 eli niin pienen aikaa kun nyt vaan suinkaan kahden toimistotyötätekevän vanhemmalla on täydellä työajalla mahdollista. Mies tekee vuoroa 6-14 ja minä 9:30-17.30.

Alku oli aikamoisen nihkeää. 3 viikkoa lapsi huuti kuin syötävä kun jätin hoitoon, onneksi osui ensimmäiset 3 viikkoa nuo joulun ja uudenvuoden+loppiasviikot niin oli mahdollisimman vähän hoitoa kuitenkin. Pidettiin silti kiinni siitä, että Viljo oli vähintään 3 päivän välein ainakin yhden päivän hoidossa, jottei taas tarvinnut aloittaa ihan koko rumbaa alusta.

3 viikon jälkeen ei sitten ollutkaan enää mitään ongelmaa. Mulle jopa joinain aamuina jo vilkutetaan :) Hyvin on silti koko ajan viihtynyt ja syö ja nukkuu myöskin hoidossa. Hoitaja on ihanan rauhallinen ja hänellä on itselläänkin kaksi pientä lasta ja yksi koululainen.

Nyt on taas muutoksen aika, alan olla henkisesti ihan loppu tähän työaikaan. Aamulla on tosi kivaa tietenkin lähteä kiireettömästi kotoa. Lähettää eskarilainen taksilla eskariin ja sitten huristella pienimmän kanssa hoitopaikan kautta töihin. Mutta, mutta mihin MINÄ olen kadonnut? Näen poikaa aamulla sen aikaa kun ollaan kotona ja illalla maksimissaan tunnin, kun hän jo meneekin yöunilleen -ja hyvässä lykyssä kiukuttelee koko tämän tunnin väsymystään ja päivän ikävää. Kotihommat on kaikki (välttämättömiä lukuunottamatta) tekemättä, kun en enää kertakaikkiaan jaksa. Niimpä vaihdan helmikuun alusta takaisin työaikaan 8-16.

Viljolle se merkkaa vähän pidempää päivää, mutta ei vieläkään ihan "täyttä". 8-14 tulee olemaan uusi hoitoaika, ainakin nyt toistaiseksi. Jos sitten isäpappa jossain vaiheessa joutuu myöskin rukkaamaan työaikansa "lähemmäs normaalia" pitää hoitoaikaa jälleen katsoa uudelleen. En usko, että poika kuitenkaan enää tähän parin tunnin lisäykseen enää reagoi, kun kerran on jo tottunut olemaan hoitopaikassaan :)

Viljon suusta löytyy nyt 8 hammasta ja kaikenmoinen karkeus menee kurkusta alas. Hänellä vain piti odottaa tuohon lähemmäs vuoden ikään, ennenkuin kurkusta alkoi mennä esim näkkäri -meidän herkkäkurkku :)

Puhetta ei vielä tule, mutta sanantapaisia on ihan viimeaikoina alettu tapailla. Mielenkiinnolla odotan, että mikä mahtaa se ensimmäinen sana olla :)

Niin, ja onhan meille tietenkin myös tulossa se "yksi vielä" eli la on 21.7... :D Saa nähdä, joko mun vannotukset pitää paikkansa, ja tämä nyt sitten olisi jo "se viimeinen" :)

Ikäväkseni huomasin, että näitä anonyymejä on ollut täällä poissaolon aikana liikkeellä ilkeine kommentteineen. Täysiä asiattomuuksia ja asianvierestä vedettyjä johtopäätöksiä. Noh, jos jonkun mieli siitä nyt paranee, että löytää ilkeilyä ja viisastelua mitä ihmeellisimmistä asioita, niin siitä vaan.

Täytyy vaan ihmetellä, että missä ihmeessä tässä maailmassa on suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus? Tuntuu, että ihan normaalista arjestakin löydetään mitä kummallisimpia jeesustelun kohteita... Tosin nykyään tää netti tuntuu ainakin keskustelupalstojen osalta enemmänkin olevan pikkusieluisten ihmisten pätemisen temmellyskenttä kuin vertaistuen ja normaalien ihmisten ajatustenvaihtopaikka. Mutta tämähän nyt menee ihan asian vierestä :D

Hyvin siis voidaan ja kevättä odotellaan! Tämä kylmyys alkaa jo riittää...